Pitkät jäähyväiset
Teksti ja kuva: Mia Backman
Kesällä koiramme kylkeen ilmestyi haava, harmittoman näköinen ja pieni. Hoidimme haavaa, mutta se ei mennyt kiinni kuin satunnaisiksi päiviksi. Syksyllä saimme haavan sulkeutumaan ja huokaisimme helpotuksesta, mutta turhaan. Ihon alla alkoi kasvaa iso patti.
Päätimme varata ajan luottolääkärillemme selvittääksemme mikä ihme kyljessä on. Lääkärin tuomio oli simppeli: helposti leikattava kasvain. Kasvaimen poiston jälkeen toipuminen lähti mukavasti käyntiin, mutta jo kuukauden päästä kasvain oli kasvanut takaisin. Eikun uudestaan lääkärin pakeille.
Lääkärin katse oli huolestunut. Kasvain vaikuttaa sinnikkäältä, haukkujalla on jo ikää. Kuvauksissa selvisi myös, että selkäranka alkaa olemaan melko rappeutunut ja polvet ovat kuluneet, mutta toimivat. Silmissä selvästi kaihia. Vieläkö leikataan? Auttaisiko selkärankaan pieni laihdutuskuuri? Pitkäaikainen lääkärimme totesi, että ei kiusata mummokoiraa enää isoilla laihdutuksilla. Nauttikaa elämästä yhdessä ja seuraillaan kasvainta.
Mummokoira vaikuttaa vanhalta, mutta ei surulliselta. Se ehdottelee leikkejä päivittäin.
Kotona tuntuu apealta. Mikään ei ole muuttunut, mutta ajan rajallisuus on ilmassa kuin sähkö. Jokainen halaus tuntuu sydämessä asti, turkki on tuttu ja pehmeä käden alla. Tekee mieli antaa ylimääräinen makupala, tekee mieli peitellä tarkasti iltaunille. Vaikka kasvainta ei olisi, olisi yhteisiä vuosia jäljellä alle kourallinen. Kasvain vain muistutti siitä, että aika ei odota ketään.
Rakkaus on tässä ja nyt: lyhyet lenkit ja pienet palloleikit. Tulisipa vielä yhteinen kesä, pääsisi uimaan ja grillattaisiin makkarat. Tätä aikaa ei saa käyttää suruun ja siksi kohta lähdetäänkin pihalle leikkimään.