Title Image

Kohti oikeutta

Kohti oikeutta

Topeliuksen jäljillä -kirjoituskilpailun voittaja sarjassa B, 13–16-vuotiaat: Anni Järnbäck!

Kohti oikeutta

Huljutan jalkoja jäiden lähdön jäljiltä vielä vähän viileässä vedessä. Parvi aivan pieniä kaloja ui ohitseni. Yritän olla säikyttämättä heitä. Kalat ovat ihmeellisiä. Syksyllä opettaja kertoi biologian tunnilla kalojen kylkiviiva-aistista, jonka avulla he eivät törmää mihinkään. Seuraavalla viikolla opettaja toi luokkaan tapetun kalan ja leikkasi sen vatsan auki näyttääkseen, missä kalan sydän on. 

Hymähdän muistolle siitä, kuinka pienenä julistin mökin järven luonnonsuojelualueeksi. Sitten loukkaannuin, kun naapurit päättivät silti kalastaa aivan vieressä. Yritin olla vastuussa kalojen elämästä. Yritän olla edelleen. Tiedän, että vastuu kuuluu aikuisille: he eivät vain osaa käyttää sitä. Sorsaperhe ui ohitseni. He liikkuvat hermostuneen oloisesti. Tahtoisin sanoa, että en aio satuttaa teitä, mutta en voi. Silloin sorsat voisivat erehtyä luulemaan, että kaikki ihmiset suojelevat heitä. Kuin muistutukseksi siitä makkaran haju leijailee sieraimiini terassilta. Isä on grillaamassa. 

Vierelleni laiturille ilmestyy kärpänen. Hyönteinen kiipeää kädelleni. Se kutittaa. Hän katselee minua hetken verkkosilmillään ja nousee sitten taas ilmaan. Räpäytän silmiäni. Oli mukava tavata. 

Kun kysyin silloin biologian opettajalta, tuommeko myös kuolleen ihmisen sorkittavaksi luokkaan, hän katsoi minua kuin tärähtänyttä. Sehän minä olenkin, outo vegaanilapsi kaikkien muiden keskellä. Ihmisillä on tunteet, hän sanoi. Mutta kun katson nyt ympärilleni, mietin järvessä polskivia kaloja, ilmassa pörrääviä itikoita, terassin alla luikertelevaa käärmettä, rusakoita, jotka öisin vierailevat pihallamme, en koskaan voisi sanoa, ettei heillä ole tunteita. 

“Tuu syömään! Täällä on sulle vegenakkeja!” isä huutaa terassilta. Hän puhkaisee utopiani. Nousen ylös laiturilta ja kävelen nurmikkoa pitkin ylös. Ruohoa peittävät apilat ja muut kukat, koska sain isän suostuteltua olemaan leikkaamatta sitä. Nyt kimalaiset pörräävät kukasta toiseen ja en voi peittää hymyäni. Poimin yhden voikukan, katselen sen pinnassa käveleviä minikokoisia koppakuoriaisia. Äidin sanat soivat päässä: voikukat ovat rikkaruohoja. ne tuhoavat kaikki muutkin ympäriltään. Niillähän on siis paljon yhteistä ihmisten kanssa. 

Katson, kun isä ja äiti haukkaavat paloja makkaroistaan ja pikkuveli lusikoi maitojäätelöä lasikulhosta. En ajattele. Se on tärkeä taito: muuten en voisi elää normaalisti. En ajattele. 

Nostan katseen taivaalle ja näen lintuparven. Mielessäni kerron linnuille, että jonain päivänä ihmiset ottavat vastuun tästä kaikesta. Jonain päivänä linnuilta pyydetään anteeksi. Kuvittelen presidentit ja ministerit antamassa sialle hedelmiä, miettimättä siitä saamiaan hyötyjä. Kuvittelen heidät kättelemässä sopimukseksi siitä, ettei yhtäkään broileria enää synnytetä tähän maailmaan. Kuvittelen heidät katselemassa kaukana juoksevia kettuja ja huokaisemassa muistolle varjotaloista. Kuka sellaista tekisi?

Aurinko paistaa kasvoilleni ja hymyilen silmät kiinni. Kohti oikeutta.