Kissa, joka karkasi

By June 15, 2018 Blogi, Blogi

Kun Jami-kissa karkasi kesken eläinlääkärireissun, koko naapurusto lähti mukaan kuukausia kestäneeseen etsintäoperaatioon. Katoamistemppu oli uuvuttava kokemus kaikille osapuolille. Kuitenkaan kissalle se ei ollut ensimmäinen.

Oli luminen ja kylmä helmikuun yö, kun näin pihallani hangessa kissan tassujen jälkiä. Seurasin niitä ja totesin kissan viihtyneen pienessä suojaisassa tilassa ulkorappusten alla. Pitkin talvea näin tassujen jälkiä ja muutaman kerran itse kissankin, mutta se ei päästänyt minua lähelleen. En vielä siinä vaiheessa huolestunut, koska alueella liikkui paljon omatoimisia ulkoilijoita.

Keväällä kissa alkoi oleilla pihallani enemmän. Se makoili auringon läikissä, nukkui keskellä pihaa ja söi siileille antamiani raksuja. Se ei enää juossut minua karkuun, mutta ei päästänyt lähellekään. Oleskelimme kumpikin pihalla omissa oloissamme, näköetäisyydellä toisistamme.

Alkukesällä kissasta oli tullut jo pihallani tuttu näky. Vein sille omia raksuja ja kissanruokaa. Kiitokseksi niistä se eräänä päivänä hyppäsi eteeni pihapöydälle ja kehräsi hartaasti. Olimme ystävystyneet.

Nimesin kissan Jamiksi.

Uskollinen ystävä

Jami oli pihallani lähes vuorokauden ympäri. Kissalla oli myös paljon punkkeja, joten en enää uskonut sen olevan omatoiminen kulkuri.

Kuvailin kissan tuntomerkkejä ilmoituksissa, joita vein katujen varsille ja lähikauppoihin. Tein ilmoitukset myös Karkurit-sivustolle ja lähimpiin löytöeläintaloihin. Omistajaa ei kuitenkaan löytynyt.

Näin Jamista tuli uskollinen ystäväni koko kesäksi. Se nukkui grillikatoksen alle laittamassani kissanpedissä, ruokaili pihalla ja tuli naukuen vastaan aina, kun astuin pihalle, vuorokauden ajasta riippumatta. Se antoi minun poistaa punkkeja itsestään ja toi saalistusretkiltään tuliaisia.

Lämpiminä öinä luin kirjaa grillikatoksessa myrskylyhdyn valossa ja Jami kehräsi pöydän päällä. Aika ajoin se sai vauhdikkaita hepulikohtauksia ja juoksi ympäri pihaa. Jami oli myös hyvin seurallinen ja kulki reippaasti grillivieraidemme joukossa, vaikka paikalla oli suurikin määrä ihmisiä.

Vietin Jamin kanssa aikaa ulkona toukokuusta syyskuuhun. En voinut ottaa sitä sisälle, koska toinen omista kissoistani, ärhäkkä kolli, ei voinut sietää sitä.

Syksyn lähestyessä aloin huolestua. Olimme tulleet Jamin kanssa hyviksi ystäviksi, enkä olisi halunnut luopua siitä. En kuitenkaan voisi jättää kissaa talveksi ulos.

Syksyksi uuteen kotiin

Eräänä elokuisena päivänä sain odotetun puhelinsoiton henkilöltä, joka uskoi tietävänsä Jamin omistajan. Pyysin tätä käymään pihallani, kun Jami oli paikalla.

Omistaja saapui ja tunnisti Jamin heti. Selvisi, että Jamin koti oli vain sadan metrin päässä omastani. Omistaja kertoi, ettei kissa viihtynyt hänen luonaan vaan karkaili jatkuvasti. Tuon vuoden aikana kissa oli ollut kadoksissa kahdesti: ensin muutaman kuukauden alkutalvesta ja sitten alkukeväästä aina elokuulle asti.

Omistajalla oli useampi lemmikki, ja hän uskoi Jamin sopivan paremmin kodin ainoaksi lemmikiksi. Siksi sovimme, että etsisin Jamille uuden kodin. Koska halusin nähdä Jamia jatkossakin, päätin kääntyä tuntemieni eläinrakkaiden ihmisten puoleen.

Ystäväni Juha oli vieraillut luonani useamman kerran kesällä ja rapsutellut Jamia. Kaksikko tuli hyvin toimeen keskenään. Syyskuun kylmien öiden saapuessa myös Juha oli huolissaan Jamin tilanteesta. Kissalle oli vaikea löytää uutta kotia, koska useimmat tuttavani halusivat kissanpennun. Ei riittänyt, että Jamilla oli sosiaalinen, lempeä ja rauhallinen luonne – kaksivuotias ja kahdeksankiloinen roteva kolli oli kaukana suloisen pörröisestä pennusta.

Pitkän harkinnan jälkeen Juha päätti ottaa Jamin elämänsä ensimmäiseksi kissaksi. Lokakuisena, sateisena iltana laitoin Jamin kuljetuskoppaan ja vein sen Juhan luokse. Parin viikon harjoittelun jälkeen kaksikosta tulikin ylimmät ystävykset, joiden luona pääsin vierailemaan usein.

Juhan ja Jamin yhteiseloa kesti lähes päivälleen kaksi vuotta. Sitten matkalla lääkärintarkastukseen kissa pääsi karkuun kuljetuskopastaan. Tästä alkoi useamman kuukauden epätoivo.

Emme tienneet, pyrkiikö Jami takaisin vanhoille seuduilleen minun luokseni vai pysyykö se kaupunkimiljöössä Juhan lähistöllä. Kuljimme ja huhuilimme kissaa, kurkimme pysäköityjen autojen ja parvekkeiden alle, tutkimme puskat, kiersimme lähimetsät ja veimme potentiaalisiin piiloihin ja Juhan talon eteen ruokaa.

Etsintäpartio

Jätimme jälleen ilmoituksia. Karkurit-sivusto, löytöeläintalot, lyhtypylväät, bussipysäkit, ulkoilualueet, kaupat, nuorisotalojen ja seurakuntien ilmoitustaulut – yhteensä jätimme jälkeemme lähes 80 lappua.

Yöt laskivat pakkasen puolelle ja lunta satoi. Olosuhteet olivat kissalle varsin huonot. Saimme ilmoituksia näköhavainnoista, mutta ruokakupin kera tehdyt etsinnät olivat tuloksettomia.

Kun Jamin katoamisesta oli kulunut runsaat kolme kuukautta, saimme lupaavia ilmoituksia näköhavainnoista. Jamin näköisen kissan oli nähty penkovan roskia teollisuusalueella. Kissa kuulemma vietti öitään varastoalueiden avovarastoissa.

Näiden havaintojen perusteella olimme lähes varmoja Jamin liikkuma-alueesta, joten kutsuimme Etsijäkoiraliitosta etsijäkoiran paikalle. Koiralle annettiin haisteltavaksi Jamin nukkuma-alusta. Ja pian lähdettiinkin liikkeelle.

Etsijäkoirat osaavat paikantaa kadonneen lemmikin tuoreimmat jäljet. Ne pysähtyvät noin sadan metrin säteelle kohteestaan, jotta eivät pelästyttäisi tätä. Etsijäkoirat osaavat ilmaista sen, onko karkuri elossa, huonossa kunnossa vai kuollut, ja ne pystyvät paikantamaan jo pitkäänkin kadoksissa olleen lemmikin. Avuksemme tullut koira paikansi Jamin tuoreimmat jäljet juuri sille varastoalueelle, josta näköhavaintoja oli tehty.

Jätimme loukun yöksi aina tuoreimman paikannetun jäljen kohdalle. Haimme loukun aamulla pois, koska alue oli päivisin vilkasliikenteistä ja ajattelimme, että pelästynyt karkuri ei uskaltaisi silloin liikkua. Öisin vuorottelimme ja purevan pakkasen vuoksi kävimme katsomassa loukkua muutaman tunnin välein. Vedimme loukkuun tonnikalajäljet ja jätimme loput tonnikalasta loukkuun sisälle.

Tätä jatkoimme muutaman viikon ajan, mutta loukku pysyi tyhjänä. Saimme kuitenkin edelleen soittoja näköhavainnoista samalta alueelta.

Karkuri kotiin

Kutsuimme etsijäkoiran uudelleen apuun, ja nyt se merkkasi tietyn varastoalueen, jossa oli muutama avovarasto. Varaston portti lukittiin yöksi, joskin portti oli kissan mentävä. Olimme saaneet varaston yövartijalta näköhavainnon muutamalta yöltä, joten nyt tiesimme Jamin yöpaikan. Kiinteistön omistaja antoi meille luvan asettaa loukun avovarastoon ennen porttien sulkemista. Sovimme yövartijan kanssa, että hän ilmoittaisi, mikäli havaitsisi loukun toimineen yöllisten kierrostensa aikana.

Maaliskuisena aamuyönä kahden aikaan Juha sai soiton vartijalta. Puhelun taustalta kuului tuttu nau’unta. Jami oli mennyt loukkuun ja naukui tuttuun tapaansa varsin äänekkäästi. Yhteensä viisi kuukautta reissussa ollut Jami oli rähjääntynyt hieman ja laihtunut kovasti. Tärkeintä oli kuitenkin, että ystävämme oli saatu turvallisesti kotiin. Tyytyväinen oli Jamikin, joka tupatarkastuksen jälkeen asettui tuttuun nukkumapaikkaansa eikä päästänyt Juhaa silmistään.

Tämän etsintäprosessin aikana oli hienoa huomata, kuinka ihmiset soittivat näköhavainnoistaan, myötäelivät, etsivät Jamia kinkkuviipaleiden kera ja välittivät aidosti. Moni näköhavaintoja tehnyt soitti vielä myöhemminkin ja kysyi kissan kohtalosta. Oli mahtavaa kertoa heille mukavasta uutisesta.

Pitkällä tarinalla oli onnellinen loppu, mutta myös opetus: eläin ei käyttäydy lemmikin tavoin silloin, kun se on karkuteillä. Siksi karkurin etsinnässä on tärkeää noudattaa ammattilaisen ohjeita.

Teksti ja kuvat: Kati Wikström