Kaikki koirani takit

Paukkupakkaset ovat täällä. Pitkän ja harmaan syksyn 2020 jälkeen tuntuu, että taikatalvi tuo valtavasti iloa, myös valikoivasti innostuvalle mummokoirallemme. Jo pienenä pentuna lumi sai siinä aikaan ryntäilyhepuleita, ja ei pettänyt tämäkään vuosi ilon määrässä, kun lumille ensimmäistä kertaa pääsimme.

Mutta pelkkä lumi itsessään ei olekaan ainut, mikä saapui, vaan sen mukana tuli niin kova kylmyys, ettei vastaavaa ole hetkeen koettu. On aika kaivaa lämmikkeet esiin. Koiramme pitkäaikaissairaus, nivelrikko, vaatii erityistä suojautumista kylmältä, jotta kolotus ei ylly. Siksikin hänellä on laskujeni mukaan kolme erilaista toppatakkia: yksi ohuempi sadetakki, puuvillainen välipaita, itse neulottu villapaita, neulottu kauluri, fleecekankainen täyslahkeellinen kokopuku sekä sukat. Rakkaalla “lapsella” on paljon lämmikettä vai miten se sanonta menikään?

Harva se kerta, kun olemme lenkillä, joku hymyilee puetulle vaeltajalle. Välillä hymyt ovat ymmärtäväisiä ja iloisia, välillä kummeksuvia ja välillä tuntuu, että ilmestys vie katselijan muistoihinsa. Tapasimme taannoin metsässä miehen, joka pysähtyi rapsuttelemaan koiraani. Hän kertoi, että hänen oma koiransa oli nivelrikkonsa vuoksi väsynyt helposti vanhaksi tultuaan. Niinpä mies oli teettänyt suutarilla ison laukun, jolla hän kätevästi sai kannettua koiransa metsään, jossa he sitten ottivat ne säästellyt askeleet yhdessä. Rakkautta on siis myös pitää lemmikki lämpimänä.

Teksti ja kuva: Mia Backman