Hui kauhistus! Eli imurin pelko ja muita vastaavia
Teksti ja kuva: Mia Backman
Oletteko nähneet hyökkääviä tappajaimureita? En minäkään. Mutta koirani on. Hän kohtaa sellaisen kerran viikossa, on kohdannut jo yli yksitoista vuotta. Laskujeni mukaan yli 600 kohtaamista, joista hän on nipin napin selvinnyt hengissä hyökkäämällä imuria kohti, urheana ja pelotonta esittävänä, kunnes hitaasti, ääni vaimentuen, imuri perääntyy koloonsa odottamaan seuraavaa kohtaamista.
Muita vastaavia pelkoja ovat tietenkin oravat. Pulkat. Lapseni sininen Star Wars -miekka. Kuolemaisillaan olevat, lattialla räpiköivät isot hyönteiset. Hikka. Herkimmät meistä eivät aina saa osakseen myötätuntoa, vaan hymistelyä, niinkuin nytkin. On vaikeaa muistaa, että jokaisella meistä on irrationaalisia pelkoja, joiden kanssa on vaan opittava elämään, niin itsen kuin lähipiirinkin. Niitä voi yrittää lempeästi purkaa, mutta usein on helpompaa väistää asiaa.
Entinen koirani pelkäsi kongin kilahdusta. Koska hän oli tullut meille jo isompana ja vieläpä epäsuorasti ulkomailta, oli mielessämme kaikenlaisia vaihtoehtoja sille, mistä kilahdusten pelko johtui. Oliko hän kasvanut koiratappeluiden lähistöllä, ehkä jopa tullut purruksi? Niin eläimillä kuin ihmisillä on kaikenlaisia taustoja, joista muut ympärillä eivät tiedä mitään.
Koirani pahin pelko ovat valkoiset, selkeästi sitä pienemmät koirat; sellainen kun puri karvakuonoani hänen ollessaan lähes pentu. Tähän päivään mennessä vastaavan ohittaminen kadulla tuottaa hänelle tarpeen rähjätä henkensä edestä. Syyttömiähän tähän nämä vastaantulijat ovat. Niille musta, iso, rähjäävä taistelukoira on varmasti pelottava näky ja omistajat miettivät, miksi tätä koiraa ei ole koulutettu. Jokaista tarinaa ei vaan ehdi kertomaan, joten turvallisinta on kiertää vastaantulija penkan kautta.