Title Image

Ajatuksia tallikulttuureista

Ajatuksia tallikulttuureista

Kuka määrää, ihminen vai hevonen – vai onko tämä edes oikea kysymys? Ajatuksia tallikulttuureista

Teksti: Mirva Ruuskanen

Tyttäreni alkoi ratsastaa säännöllisesti. Yhteiselo hevosen, tuon lempeän, herkän ja suuren eläimen rinnalla antaa paljon. Vilkas ja temperamenttinen lapsi osaa jostain kumman syystä automaattisesti rauhoittua heti kun tallille saavumme ja toimia hevosten parissa tyynesti ja rauhallisesti. Emmekä kumpikaan haluaisi lähteä tallilta pois.

Huomasin, että viikoittainen tallilla käyminen herätti minussa paljon erilaisia tuntemuksia. Tuntui ihanalta päästä itsekin lajin satunnaisena harrastajana pitkästä aikaa nuuhkimaan tallin tuoksua ja taputtelemaan silkkiturpia. Tuli tunne, että tätä minä tarvitsen.  Näiden eläinten parissa henkinen hyvinvointini lisääntyy ja tunnen olevani omassa elementissäni. Toisaalta huomaan pohtivani kovin kriittisesti hevosten hyvinvointia ja sen toteutumista harrastusmaailmassa.

Kovat perinteet

Olen elämäni aikana nähnyt erilaisia talleja ja erilaisia hevosihmisiä. Lempeitä ja herkkiä ihmisiä. Kovia ja sisukkaita ihmisiä. Jälkimmäisiä enemmän kuin ensimmäisiä. Jälkimmäiset ovat sitä ihmistyyppiä, jotka usein tekevät niin kuin on aina ennenkin tehty ja saattavat sortua helpommin eläinten kovakouraiseen käsittelyyn. Heidän on ehkä vaikeampi kyseenalaistaa omaa toimintaa ja nähdä siinä mitään väärää.

Jostain syystä minun silmiini on näyttänyt siltä, että hevosten pariin hakeutuvat usein ne vähän kovempaa ulkokuorta ylläpitävät ihmiset, tai sitten heistä on vain tullut sellaisia kasvaessaan harrastuksen parissa pienestä pitäen ja imeneensä oppia aiemmalta, vielä sisukkaammalta ja kovemmalta sukupolvelta. Ehkä on jopa neuvottu ottamaan luulot pois eläimeltä, joka ei käyttäydy ihmisen toivomalla tavalla. Sisimmässään nämä ihmiset luultavasti ovat hyvinkin herkkiä, mutta he ovat huomanneet, että toisenlaisella asenteella pääsee pidemmälle omassa elämänpiirissä.

Lempeyden voima

Eräs suomenhevostamma oli kokenut väkivaltaista kohtelua etenkin miesten toimesta. Hänet tuotiin tallille, jossa kävin nuoruudessani hoitamassa hevosia. Tamma potki, puri ja vastusti kaikin voimin kaikkia hoitotoimenpiteitä. Hän oli tallin kauhu, josta oli syytä pysyä kaukana. En koskaan uskaltanut lähestyä häntä.

Paitsi kerran kesällä. Tamma oli laitumella ja minulla oli joutilasta aikaa. Menin rapsuttelemaan häntä ensin aidan yli. Huomattuani, että minut otettiin vastaan erittäin ystävällisesti, uskalsin mennä aidan toiselle puolelle jatkaen tamman kaulan rapsuttelua. Eipä aikaakaan, kun sain vastarapsukset. Hampailla tietenkin ja selkääni pitkin: tuntui hassulta, mutta ei sattunut. Se oli hieno hetki. Ehkä ajan mittaan ja asiantuntevan positiivisen koulutuksen avulla tämänkin tamma olisi saatu luottamaan taas ihmiseen. Tuohon aikaan ei tosin vielä tunnettu esimerkiksi positiivista vahvistamista. Tarina ei kerro miten hänen kävi, sillä lopetin hevosharrastuksen pian tuon jälkeen moneksi vuodeksi, kun elämä vei muualle.

Hevoskulttuurien välissä tasapainoilua

Minuunkin tarttui nuorempana sitä tomeran hevosihmisen asennetta, kun kuitenkin useamman vuoden talleilla kävin. Vielä nykyäänkin huomaan, että vaikka yritän olla rennosti oma itseni hevosten kanssa, joku pieni ääni korvien välissä kuiskailee, että älä anna hevosen määrätä vaan näytä, että sinä määräät. Itselläni kyse ei ole mistään väkivaltaisesta paikan näyttämisestä vaan siitä henkisestä asenteesta, että nyt mennään eikä meinata ja, että minä kyllä pärjään.

Siinä on mukana pientä pelkoa siitä, että joku kokeneempi hevosihminen näkee, että teen jotain ¨väärin¨. Nuorena hevosharrastajana oli ihan arkipäivää, että joku kokeneempi, esimerkiksi ratsastuksenopettaja, kommentoi ikävällä tavalla.  Onneksi nykyään opettajatkin ovat oppilaitaan kohtaan armollisempia ja kritiikkiä annetaan rakentavammin. Hevoset ovat persoonaltaan erilaisia ja niin ovat ihmisetkin.

Olen kyllä aikuisiälläkin ratsastaessani saanut välillä loukkaavia kommentteja opettajilta, mutta sellaiselle tallille en ole enää sitten palannut. Ja olen ajatellut, että ehkä opettaja ei ole ollut kovin taitava ja hermostui kun hänen opetuksensa ei ole mennyt perille toivomallaan tavalla, tai kun aikuisena olen uskaltanut tuoda oman näkökulmani asiasta esiin.

Parempaa tulevaisuutta kohti

Onneksi olen nyt löytänyt tyttärelleni kivan tallin, missä noudatetaan hevosten ja ihmisten kohtelussa pehmeämpiä arvoja. Näitä pehmeämpiä arvoja ja toisen olennon kohtaamista ilman mitään ennakkoasenteita tai rooleja pitäisi muistaa elämässä yleensäkin enemmän vaalia. Aion jatkossakin nauttia mahdollisimman paljon hevosten hyvästä seurasta ja samalla tietenkin varmistaa, että hyvä olo on vastavuoroista.

Tähän loppuun vielä tilanne, joka antoi minulle aikanaan ajattelemisen aihetta. Olin ilmoittautunut eräälle tallille irtotunnille. Hevoset olivat laitumella ja me ratsastajat menimme meille ennakkoon valittuja ratsuja hakemaan. Sain oman ratsuni helposti kiinni. Samalla kuitenkin huomasin, että toiselle ratsastajalle valittu hevonen kieltäytyi lähtemästä pois laitumelta. Siinä kohtaa itse ajattelin, että ratsastaja ei vain ole tarpeeksi tomera yrittäessään vetää hevosta mukaan riimunnarusta. Mutta ratsastaja lakkasikin yrittämästä ja sanoi lähellä olevalle tallityöntekijälle, että tämä hevonen ei halua nyt tulla mukaan. Tallityöntekijä mutkattomasti totesi, että ai jaa, no ota sitten joku toinen, joka haluaa lähteä. Silloin ihmettelin, mutta jälkikäteen tajusin, miten viisaasti asia ratkaistiin kaikille osapuolille mukavalla tavalla.